Minun koirani, kaikesta huolimatta

Olen sanonut Tomosta kaikenlaista, en aina kovin hyvää, olen lukemattomat kerrat menettänyt hermoni sen temppuiluun, tottelemattomuuteen, remmirähjäykseen... Olen manannut sen alimpaan helvettiin sen tehtyä pienenä tuhoja yksin ollessaan, olen ollut valmis ripustamaan sen hihnastaan puunoksaan kun se ei ole kuunnellut minua ulkona tai olisin mielelläni joskus antanut hihnan ensimmäiselle vastaantulijalle ja sanonut "pidä hyvänäsi".

Toisinaan kaikki tuo menettää merkityksensä, ja muistan taas, miksi joskus sanoin Tomoa elämäni koiraksi, ja luonnehdin sen sopivan luonteeltaan minulle täydellisesti. Toisinaan sillä ei ole mitään väliä, että se räyhää remmissä, edelleen aina silloin tällöin, kiskoo kaikkien hajujen perään ulkona, eikä sitä kiinnosta kuunnella minua kun kutsun sitä hihnalenkillä. Ei silläkään ole väliä, että se hyppii kun tulen kotiin, eikä sillä, että se ei tosiaan ole mikään maailman tasapainoisin koira psyykeltään, eikä silläkään, etteivät useimmat ihmiset luullakseni pidä siitä kovinkaan paljon.

Se kuitenkin toimii kuin minun ajatus, ja sen käytös heijastuu suoraan minun käytöksestäni. Sitä ei voi huijata, en voi teeskennellä olevani iloinen jos en ole. Tomo huomaa sen todellisen mielentilan aina, ja toimii sen mukaan. Kun minä olen masentunut, sekin on, ja silloin se menee nurkkaan, eikä suostu tulemaan pois. Enkä voi huijata sitä. Ainoastaan yhdelle ihmiselle olen koskaan sanonut ääneen, että olen harkinnut etsiväni Tomolle uuden kodin joskus. Olen miettinyt, olisiko sen parempi jossain muualla. Mutta kyse ei oikeastaan ole siitä, vaan siitä, että Tomo on tavallaan osa minua.

Ei varmasti ollut sattumaa, että valitsin juuri Tomon, niiden seitsemän muun samanoloisen joukosta. Kun joskus tuntuu, ettei ole enää mitään, minkä vuoksi jatkaa, niin silloin on jotenkin kovin helpottavaa mennä Tomon kanssa pitkälle kävelylle, ja tuntea se paine hihnan toisessa päässä, keskittyä niihin ohituksiin ja todella tietää, että se koira on siinä. Tomo ei ole helppo koira, mutta vastapainoksi se on sellainen koira, jonka kanssa todella tietää elävänsä, ja joka myös vaatii sitä, että sen kanssa eletään.

Kaede on ihana koira, kaikin puolin helppo ja vaivaton. Sen kanssa elämä on helppoa, se kulkee mukana kuin varjo, on kovin kunnollinen, tottelevainen ja mukava. Mutta vaikka se on juuri sellainen koira, mitä Tomosta toivoin, ja kun Tomosta ei sellaista tullut, niin Kaedesta tuli, niin silti, juuri sen vuoksi siitä ei koskaan voi tulla samanlaista sielun toista puoliskoa kuin Tomosta. Vaikka Kaede onkin todella tärkeä ja rakas koira minulle myös. Sen kanssa ei kuitenkaan tunne elävänsä, se ei nostata samanlaisia tunteita kuin Tomo.

Vaikka olen joskus miettinyt, onko Tomo sittenkään minulle oikea koira, että olisiko parempi tarjota sille koti jostain muualta, niin kaiken jälkeen olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että Tomo on minun koirani sanojen kaikissa merkityksissä. Sen todella kuuluu olla minun koirani, niin on tarkoitettu, ja juuri nyt vain sillä on merkitystä, että voin ottaa minun remmiräyhäävän, narttujen pissoja lipittävän, höyrypääkoirani mukaan lenkille, ja kerrankin arvostaa sitä, että minulla on koira, joka ei vain kulje varjona perässäni, vaan yrittää vetää minua perässään. Sanojen kaikissa merkityksissä.