Miksi meillä on kiire?

Ihmisillä on usein kiire. Olen jo jonkun aikaa ihmetellyt mielessäni miksi näin on? Miksi meillä on kiire? Missä on ihmisten kärsivällisyys? Olin tänään kaupungilla, eikä minulla ollut kiire mihinkään. Yleensä minulla ei ole kiire, mutta silti etenen reippaasti, ja hidastelijat (niin autolla kuin kävellen) ärsyttävät minua tahtomattani. Tänään pysähdyin hetkeksi hengittämään. Olin suorittanut kaikki ostokset, jonottanut pitkään neljässä eri kaupassa (vaikka olisin selinnyt käymällä vain kahdessa), kun ihmiset ostavat tolkuttomia määriä elintarvikkeita, koska kuvittelevat ruoan loppuvan, kun on uusivuosi.

Kävelin junaradan ylikulkutunnelissa, ja pysähdyin hetkeksi, ajatukseni oli kaivaa lompakosta kolikko, ja antaa se kahdelle miehelle, jotka soittivat viulua. Mutta sitten minä pysähdyin siihen ihmisvilinään, ja kuuntelin hetken aikaa heidän soittoaan. Katselin kun ihmiset kiiruhtivat ohi, kiireessä. Katsoin autoilijoita, katsoin kun joku juoksi junaan. Kaikilla on kiire, ikään kuin vanhasta tottumuksesta, eikä kukaan pysähdy miettimään, onko niin todella, onko pakko ehtiä juuri siihen junaan, onko pakko ehtiä juuri sen auton edelle, tai siihen lyhimpään kassajonoon.

Itseasiassa kritisoin useinkin jatkuvaa kiirettä. Peräänkuulutan kärsivällisyyttä, koska asiat hyvin harvoin ovat kiinni viidestä minuutista, tai edes puolesta tunnista. En pidä itseäni minään malliesimerkkinä, vaikka uskon, että minulla on paljon enemmän kärsivällisyyttä kuin keskivertosuomalaisella, jos tahdon. Sitä minä taas etsin tänään itsestäni, kun tulin kotiin ja huomasin puolet kompostiämpärin sisällöstä pitkin asuntoni lattiaa. Kaede oli hieman askarrellut, jatkossa täytyy muistaa ottaa pyyhkeet pois roikkumasta keittiön kaapinovesta.

Kärsivällisyyttä tarvitaan myös lenkkeillessä. Tai ei oikeastaan kärsivällisyyttä, vaan enemmänkin sitä, ettei ole kiire. Sellaista rauhallisuutta. Monesti meinaan hermostua, kun Tomo haluaa haistella jokaisen pissan reitin varrelta, eikä pääse etenemään sitä reipasta vauhtia mitä "kuuluisi". Toisinaan taas mietin, että miksi pitikään lenkkeillä sitä reipasta vauhtia, koska se ei varmasti ole mielekästä koiralle, kun koko ajan vedetään remmistä, eikä omistajalle, joka stressaa kun ei mennä reipasta vauhtia eteenpäin. Toivon, että miettisin asiaa paljon useammin, silloin lenkkeilykin voisi olla mukavampaa.

Tomolla on hämmästyttävä kyky saada minut hermostumaan, ja sen suhteen kärsivällisyyteni on hävettävän lyhyt, vaikka minulla on toisten asioiden suhteen todella pitkä pinna. Kaikesta huolimatta voisin siis tehdä yhden uudenvuodenlupauksen, ja se on: yritän olla hermostumatta Tomoon turhaan. Mutta toisaalta Tomo on kovin anteeksiantavainen, ja joskus minusta tuntuu, että se melkeinpä ymmärtää, että hermostuin turhasta, eikä siksi välitä siitä. Jos Tomo olisi ihminen, se tekisi minut hulluksi käytöksellään, mutta koirana se on juuri täydellinen tällaisena.

Ei tässä postauksessa tunnu olevan pointtia. Blogi myös hieman laajentaa aihepiiriään yksinomaan Tomosta ja Kaedesta hieman laajempaan elämän pohdintaan, kuitenkin koetan sisällyttää teksteihin vähintään "koiranäkökulman", jotta tämä pysyisi koirablogina, eikä muuttuisi yleiseksi kaikenlaista käsitteleväksi blogiksi.