Korvaamattomia

Välillä mietin, kuinka paljon helpompaa elämä olisi ilman koiria. Voisi mennä ja tulla miten tahansa, ei tarvisi huolehtia siitä, että koirat odottavat kotona, kun itse on jossain liesussa ystävien kanssa, ja voisi rauhassa jäädä bileiden jälkeen yöksi sohvalle kymmenen muun ihmisen kanssa samaan läjään nukkumaan. Ei tarvitsisi miettiä sitä, että on selviydyttävä aina kotiin, mahdollisesti keskellä yötä tai aamuyöllä, riippuen siitä monelta on kotoaan lähtenyt.

Tämä pohdinta juontaa juurensa siitä, että minulla on laajempi kaveripiiri, kuin koskaan ennen. Minut kutsutaan bileisiin, on kokouksia ja tapahtumia, ja muutenvain hengailua kavereiden kanssa. Aikaisemmin olen jokseenkin ollut hivenen ulkopuolinen kaikissa porukoissa, mutta nyt olen viimein löytänyt sellaisen porukan, jonka osa voi ihan aidosti kokea olevansa. Se on mahtava tunne.

Mutta kaikkea ei aina mitata helppoudessa. Elämäni olisi ehkä helpompaa ilman koiria, mutta mistä kaikesta jäisinkään paitsi, jos minulla ei olisi karvakorvia kämppiksinäni? Kukaan ei lämmittäisi varpaitani yöllä, kukaan ei odottaisi minua kotiin, eikä tervehtisi kotiintultuani hymyillen niin leveästi, että koko hammasrivistö näkyy.

Minulla on nyt ehkä täydellisin ystäväpiiri koskaan, mutta silloin kun tuntuu, että ystävätkin ovat kääntäneet selkänsä, koirat antavat syyn nousta ylös sängystä ja lähteä ulos, ajatella ja toimia. Ne ovat korvaamattomia monin tavoin. Koirillani ei ole yksiäkään lempinimiä, ne ovat vain Tomo ja Kaede. En koskaan ikävöi niitä ollessani niistä erossa, ja toisinaan koirat ovat hyvinkin toissijainen asia tärkeysjärjestyksessäni.

Mutta kaikesta huolimatta koirat ovat minulle aivan uskomattoman tärkeitä ja rakkaita, enkä vaihtaisi pois yhtäkään hetkeä koirien kanssa. En edes niitä kertoja, kun kuuraan ripulipaskaista mattoa tultuani kotiin rättiväsyneenä, enkä sitä, kun löydän silmälasini silppuna lattialta, enkä sitäkään, kun olen saanut hävetä silmät päästäni koirien käytöksen vuoksi kyläpaikassa... Enkä sitäkään, kun vieraiden lähdettyä olen saanut miettiä, katsoa peiliin, ja kysyä itseltäni, miksi koirani käyttäytyi niin kuin se käyttäytyi.

Koirat ovat jo elämäntapa. En varmaan enää osaisi olla kotona ilman niitä. Viime kesänä vietin yhden yön kotonani ilman koiria, ja olin aamulla aivan hukassa, kun ei tarvinnutkaan ruokkia koiria tai pissattaa niitä. Se oli kerta kaikkiaan hämmentävä kokemus, eikä suinkaan vapauttava. Reissussa osaan kyllä olla ilman koiriani varsin hyvin, mutta silloin tilanne on muutenkin aivan eri kuin kotona. Hiukan avautumista ja pohdintaa helmikuisen yön kunniaksi. Kiitos ja anteeksi.